Itsensä vakavasti ottaminen, mitä se on?

Useimmat ihmiset kai vakavoituvat iän myötä. Minä en. Hehkutan Conan-huumassa tehtyjä halpoja italialaisia barbaarielokuvia lähes missä tahansa seurassa. Olen myös käyttänyt aikaa kaikenlaisen roskan katseluun. Hyllyssä on vino pino Steven Seagal-elokuvia, jotka olen kaikki katsonut, vaikka Steven ei ole hyvässä toimintaelokuvassa näytellyt vuosiin. Tarkemmin sanottuna mikään On Deadly Groundin jälkeinen Seagal-rymistely ei pääse edeltäjiensä tasolle. Olen silti katsonut turvonnutta ja lähes kuusikymppistä Seagalia puhumassa englantia afroamerikkalaisella aksentilla Comptonissa, gangstarapin kehdossa.

Yleissivistykseni on paikoittain kehno. En omista A Love Supremea vinyylillä, koska orkkista ei muka ole tullut vastaan. Väitän pitäväni jazzista, mutta hyllystäni puuttuu jazzkliseiden jazzklisee. Cd tosin löytyy, mutta sitä ei lasketa. Totuus on etten ole pannut tikkua ristiin koko levyn hankkimikseksi. Sitä ei joskus ollu Digeliuksen laarissa enkä ole sen jälkeen kurkannut. En enää kehtaisikaan, sillä onhan kyseessä levy, joka jokaisella on oltava. Olisi yhtä noloa ostaa Illmatic nyt. Molempien olisi pitänyt olla hyllyssä jo kymmenen vuotta, jos haluaisin edes kuvitella sanovani musiikista mitään. (Jälkimmäinen on tosin pölyttynyt hyllyssä jo pitkään...)

Olen jättänyt paljon väliin päämärättömän hengailun ja roskaviihteen takia. Saatan jauhaa barbaarielokuvista tai MM-95-dokumentista tuntikausia. Viljelen väärässä seurassa täysin käsittämättömiä populaarikulttuuriviittauksia, jotka on tarkoitettu vitseiksi. Kukaan ei naura, joten joudun nauramaan niille itse.

Ulosantini vuoksi monet eivät ota minua vakavasti. Itse asiassa koko asia ei kiinnosta, koska en itsekään suhtaudu elämääni kovin vakavasti, ellen sitten ole pahan luokan masennuksen kourissa. Nautin oudon tyypin roolista, koska silloin olen vapaa aukomaan suutani miten sattuu. Pyrin tosin olemaan loukkaamatta ketään ja onnistun siinä varsin hyvin.

Samalla olen tehnyt itsestäni surkimuksen ja kävelevän vitsin.